Presidentti Niinistö totesi pari viikkoa takaperin Euroopan kolkuttelevan kylmän sodan portteja. Todistamme näytöstä, jossa suurvalta-asemaa haikaileva Venäjä on miehittänyt osan Ukrainasta ja käyttää jatkuvasti suoria ja epäsuoria voimakeinoja naapurivaltioidensa horjuttamiseksi.

Kansainvälinen yhteisö Euroopan Unionia ja Natoa myöten ovat osoittaneet solidaarisuuttaan Ukrainan kansaa kohtaan määräämällä Venäjälle erilaisia pakotteita kriisin lietsomisen takia. Ukrainan alueellista koskemattomuutta se ei ole kuitenkaan onnistunut takaamaan – Ukraina ei ole Nato-maa.

Asemoituminen puolustusliittoon on mielekästä vielä näin hyvän sään aikana. Nato-keskustelua on leimannut se merkillinen piirre, että rauhallisina aikoina jäsenyys ei ole ajankohtaista ja kansainvälisien kriisien aikana hoetaan vastaavasti, että “ratkaisut tulee tehdä poutasäällä”. Tämä on ristiriitaista. Niin sanottu Nato-optio on keskustelua räikeästi harhaanjohtava konsepti, sillä jäsenyyden saaminen ei tapahdu kädenkäänteessä, vaan edellyttää mm. hyväksymismenettelyn kaikkien Nato-maiden parlamentissa.

Edesmennyt jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth totesi useaan kertaan elämänsä aikana, ettei Suomen enää koskaan tulisi jäädä yksin. Tähän huoleen on helppo yhtyä, sillä on epäselvää saisiko Suomi todellisessa kriisitilanteessa Ukrainan tavoin lainkaan sotilaallista apua. Tämän takia Suomen tulisi päättää viimeiset rippeet rähmällään olemisesta Moskovan edessä ja olla mukana “kaikissa niissä organisaatioissa, joihin demokraattiset länsimaat kuuluvat”, kuten presidentti Ahtisaari on moneen otteeseen todennut. Nato on turvallisuuden kannalta näistä keskeisin.

Tilannetta kuvaavana ajatusleikkinä voidaan kysyä, että myöntäisitkö sinä palovakuutuksen sille, joka anoo tätä talon jo palaessa?

Janne Heikkinen
Kempeleen kunnanhallituksen varapuheenjohtaja (Kok.)