Talousguru-kilpailun voittajaksi viime perjantaina julistettu Maija Löyskä totesi erittäin osuvasti haastattelussaan, että “euroaikana Suomen on pakko hyväksyä joustavat työmarkkinat”.

Nuoren naisen sanoihin kätkeytyy suuri viisaus: Suomen keskusjohdetut työmarkkinat ovat rikki – ne ovat aivan liian joustamattomat olosuhteisiin, joissa maallamme ei ole omaa valuuttaa jota devalvoida tai jonka arvo sopeutuisi maamme vaihtotaseeseen. Rahapoliittiset keinot eivät ole eduskunnan käsissä.

World Economic Forumin kilpailukykyraportin mukaan Suomen

Kausipuhdistettu työttömyysaste kertoo kaiken oleellisen.

palkanmuodostuksen joustavuus on koko vertailun surkein kaikista 140 valtiosta – mukaan lukien kaikki kehitysmaat. Neuvottelujärjestelmä on kylmän sodan ajan korporatismin tuote: keskusjohtoinen, vanhakantainen ja puhkiruostunut.

Suomen talous on puolestaan jumittanut paikallaan vuoden 2008 taantuman ja finanssikriisin jälkeen. Maamme bruttokansantuotteen reaaliarvo ei tule ylittämään edes vuonna 2018 kymmenen vuoden takaista arvoaan.

Käytännössä 2010-luvusta on tulossa talouskasvun osalta menetetty vuosikymmen – mikään ei kasva, vaan kehitys nyhjää paikallaan.

Yhtäjaksoisen nihkeän kasvun ja taantuman pituus on ollut ennätyksellisen pitkä historiallisessa tarkastelussa. Edes kauheudella muistettu 1990-luvun lama ei johtanut menetettyyn vuosikymmeneen – kestävä kasvu alkoi jo 3,5 vuoden päästä sen jälkeen kun BKT:n vuosimuutos laski ensi kertaa negatiiviseksi vuonna 1990. Sen sijaan kukoistavaa kasvukautta ei ole nykyisin maassamme näköpiirissä. On ilmeistä, että taloutemme on jumissa suhdanteiden sijaan rakenteellisista syistä.

Hallituksen tulee katkaista napanuoransa Eteläranta-Hakaniemi -kartelliin.

Makrotaloudellisesta perspektiivistä tarkasteltuna niin nousu- kuin laskusuhdanteissa joustaa aina jokin seuraavista: valuutan ulkoinen arvo, palkat ja työehdot tai työttömyys. Suomen käyttämä eurovaluutta ei jousta nimeksikään taloussyklien mukaan, koska maamme talouden koko on vain murto-osa koko euroalueesta. Palkat ja työehdot ovat puolestaan Eteläranta-Hakaniemi -kartellin käsissä. Näin ollen talouden tasapainottamiseksi markkinavoimilla on vain yksi venttiili taantumassa: työttömyyden kasvu. Suomi käy tämän johdosta läpi mittavaa työttömyysdevalvaatiota. Tämä on Hakaniemen ja Etelärannan sekä maamme hallituksen toimettomuuden syytä.

Mitä tulisi tehdä?

Kysymys kuuluu, miten maamme ongelmat voidaan ratkaista? Vastaus on yksinkertainen: noudatetaan Maija Löyskän ratkaisua. Mikään muu keino ei toimi, mikäli haluamme olla osa euroaluetta. Eri puolueiden “panostukset osaamiseen”, “tutkimuksen ja kehittämisen verovähennykset” tai “fiskaalinen elvytys julkisella sektorilla” eivät todellisuudessa ratkaise mitään, kun kyse on rakenteista.

Palkanmuodostuksen tulee joustaa suhdanteissa ja mahdollistaa myös vähäisemmän työmarkkina-arvon omaavien yksilöiden, kuten esimerkiksi kielitaidottomien maahanmuuttajien, työllistyminen tarvittaessa alemmilla palkkatasoilla. Nykyinen järjestelmä ylläpitää rakenteita, jotka estävät monien eri ryhmien työllistymisen tahdonvastaisesti lähes kokonaan. Työmarkkinoilla on yleissitovuuden ja paikallisen sopimisen puutteen vuoksi rakenteellinen kohtaanto-ongelma.

Korporatismista parlamentarismiin

Suurin este Suomen kilpailukyvyn kohottamiselle on Eteläranta-Hakaniemi -kartelli, joka on järjestelmällisesti vesittänyt ja viivyttänyt kaikkia työelämän uudistamiseen tähdänneitä hankkeita omien saavutettujen etujen säilyttämiseksi. Kartelli on pöhöttynyt kylmän sodan aikaisen hyvinvointivaltioideologian kyljessä: vastuu on viety pois yksilöiltä korporaatioille – hallintoalamaisilta Helsingin eliitille.

Joku viisastelija jaksaa aina muistuttaa, että: “saivathan osapuolet aikaan eläkesovun yhdessä”. Todellisuudessa tämäkin sopu tuli auttamatta liian myöhään ja oli tasoltaan aivan liian kunnianhimoton.

Yksinkertaisesti tällä hetkellä työmarkkinajärjestöjä ei vaikuta kiinnostavan Suomen edun mukainen toiminta. Toimintaa näyttävät ohjaavan etujärjestöluonteen luomat kieroutuneet kannustimet: toimijat pelaavat omaan pussiin kansan kokonaisedun kustannuksella. Tämä on myös suurin syy ”yhteiskuntasopimus”-prosessin kankeudelle.

Erään määritelmän mukaan hulluutta on se, että tekee samat asiat uudelleen ja uudelleen ja odottaa eri tuloksia. Tältä ajatukselta ei voinut välttyä, kun seurasi yhteiskuntasopimuksen puoli kymmentä kierrosta vaatineita neuvotteluja. Lohduttominta lopputuloksessa on se, että yhteiskuntasopimuksen syntyminen ei tule parantamaan suomalaisten sopimusvapautta.

Vastuu Suomen kilpailukyvyn palauttamisesta on maamme eduskunnalla. Suomessa olisi jo korkea aika tunnustaa tosiasiat ja siirtyä korporatismista parlamentarismiin.

On käynyt selväksi, ettei uusi kasvu synny vanhoilla rakenteilla. Sen vuoksi hallituksen tulee ensitöikseen katkaista napanuoransa Eteläranta-Hakaniemi -kartelliin ja reformoida työmarkkinat mahdollistamaan täysimittainen paikallinen sopiminen.

Toisekseen työehtojen yleissitovuus ja kaikkien yhdistyksien jäsenmaksujen verovähennysoikeudet tulee poistaa laista.

Kolmanneksi laittomien lakkojen vahingonkorvauksia tulee nostaa tuntuvasti ja tuoda laittomaan lakkoon osallistuva työntekijä henkilökohtaisen korvausvelvollisuuden piiriin. Lisäksi laittomaan lakkoon osallistumisen tulee olla peruste välittömälle irtisanomiselle ilman kompensaatiota.

Näillä ratkaisuilla olisi aidosti positiivista vaikuttavuutta työllisyysasteeseen nykyisen pikkunäppärän hiomisen sijaan.