(Julkaistu Kaleva-Median lehdissä ja Kalevassa lyhennettynä versiona 24.2.)

Äänestin viime viikolla Marinin hallitukselle epäluottamusta, koska sen hyväksymä ratkaisu Euroopan unionin elvytyspaketista on luokattoman huono. Eduskunnalle esitelty neuvotteluratkaisu on perusteiltaan kelvoton, eikä sen puolesta esitetyt myyntipuheet kestä älyllistä lujuustestiä. Vai uskooko joku todella, että poliitikon lupaus kertaluonteisesta velkaryypystä jäisi sellaiseksi?

Uskallan sanoa tämän ääneen, koska en suhtaudu kirkasotsaisesti EU:ta koskeviin päätöksiin. Kokemukseni mukaan politiikassa varmin tapa neuvotella itsensä ulkokehälle on, että joko puolustaa kaikkia ratkaisuja lapsenuskoisesti tai vastustaa kaikkea uppiniskaisesti. Vakaata harkintakykyä tarvitaan nyt, kun unionin perusluonnetta ollaan muuttamassa terveydellisen ja taloudellisen kriisin varjolla.

On syytä korostaa, että olen maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan länsisuuntautuneisuuden vankka kannattaja. Suomen paikka on Euroopan unionissa ja meidän tulisi hakea välittömästi puolustusliitto Naton jäsenyyttä. Tästä ei ole kahta sanaa.

Osin tästä syystä en pidä siitä, miten elvytyspaketin ympärillä olevat ääripäät haluavat siirtää keskustelun maalia koskemaan elvytyspaketin sijaan itse EU-jäsenyyttä. On täysin mahdollista suhtautua terveellä kriittisyydellä uuteen elvytyspakettiin, mutta samalla kannattaa maamme EU-jäsenyyttä. Näiden kahden asian sekoittaminen keskenään on puhtaasti kansalaisten ymmärryksen aliarviointia.

Pidän myös harhaanjohtavana väitettä, että meidän olisi pakko ryhtyä osaksi uutta monimutkaista yhteisvastuullista velkajärjestelmää, jos haluamme tehdä koko unionin laajuista elvyttävää talouspolitiikkaa. Jo nykyisin käytännöllisesti katsoen jokainen jäsenmaa tekee koronakriisistä johtuvaa elvyttävää talouspolitiikkaa omaan velkapiikkiinsä. Yksinään Suomen julkinen velka kasvoi viime vuonna yli 20 miljardilla eurolla.

Alunperin EU:ssa haluttiin pidättäytyä yhteisvastuullisesta velkaantumisesta, koska sen nähtiin johtavan moraalikatoon, eli tilanteeseen, jossa julkistalouttaan holtittomasti hoitavat jäsenmaat pelastetaan asiansa hyvin hoitaneiden kustannuksella. Britannian EU-eron myötä valta-asetelmat ovat kuitenkin muuttuneet siten, että tulonsiirtounionia pitkään haikailleet jäsenmaat ovat saamassa hunajapurkin lopullisesti auki.

Suurin huoleni on, että Euroopan unionia yritetään nyt muuttaa hivuttamalla ja venyttämällä sen omaa perussopimusta. Poliitikkojen korulauseissa tätä kutsutaan luovasti sopimusten “uudelleen tulkinnaksi”, vaikka arkitodellisuudessa kaikki näkevät täydellisen ristiriidan suhteessa aikaisemmin sovittuihin periaatteisiin. Jopa tasavallan presidentti Sauli Niinistö on arvostellut päätösprosessia.

On väistämätöntä, että luottamus instituutioon rapautuu, kun sen luonnetta muutetaan kabinettipolitiikalla, eikä avoimesti kansalaiskeskustelua käyden ja rehdisti sopimuksia uudelleen neuvotellen. On aiheellista kysyä, että mikä on normaaliaikoina neuvoteltujen sopimusten merkitys jatkossa, jos niitä ei kriiseissä kuitenkaan pystytä tai haluta noudattaa?

Sääntöperusteisuuden asettaminen vaakalaudalle näin kevyin perustein on valtava virhe. Maanosamme on nähnyt parhaat menestyksensä päivät, kun olemme luottaneet instituutioihin ja kunnioittaneet niiden sääntöjä. Vastaavasti synkimmät kokemukset ovat ajoilta, kun luottamus instituutioihin on romutettu. Onneksi me suomalaiset olemme tottuneet siihen, että sopimuksista pidetään kiinni. Nyt on aika edellyttää sitä myös muilta jäsenmailta.

Janne Heikkinen Kansanedustaja (Kok.)