Kirjoitus julkaistu Verkkouutisten blogissa 20.3.2021

Marinin hallitus on kuluneella vaalikaudella ryhdistäytynyt erityisesti autoilijoiden maksutaakan kasvattamisella. Päästöpietismin hinnalla ei vaikuta olevan mitään hyvän maun rajoja, kun laskun voi osoittaa autoilijoille.

Jo viime eduskuntavaalien alla ennusmerkkejä tulevasta raotti silloinen SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne, joka spekuloi polttomoottoreiden lopullisella sammuttamisella. Tämän autoiluvihamielisen linjan loogisena jatkumona nähtiin viime kesänä polttoaineveron roima korotus. Lisäksi vuodenvaihteessa nestemäisten polttoaineiden valmisteveroa korotettiin.

Samanaikaisesti punavihreä hallitus kaavailee ruuhkamaksujen nimellä kulkevaa uutta työssäkäyntiveroa suomalaisiin kaupunkiseutuihin. Olen jo aiemmin epäillyt tämän veron pitäytymistä vain pääkaupunkiseudun taakkana. Kuntien heikot taloustilanteet tietäen, muodostaa uuden veromuodon käyttöönotto sietämättömän kiusauksen kuntapoliitikoille.

Punavihreän hallituksen politiikalla polttoaineiden verotus tuskin pysyy kauan nykytasollaan. Tammikuussa julkaistussa fossiilittoman liikenteen tiekartassa kaavaillaan uusia keinoja päästötavoitteiden saavuttamiseksi. Muun muassa jakeluvelvoitteen korottamista esitellään vaihtoehtona. Jakeluvelvoitteella on pyritty päästövähennyksiin biopolttoaineen käytön edistämisellä. Raja alkaa kuitenkin lähestyä.

Biopolttoaineiden raaka-aineita on maailmalla rajattu määrä, ja jo tälläkin hetkellä niitä joudutaan tuomaan maahan. Tilannetta mutkistaa entisestään se, että raaka-aineiden kysyntä kasvaa niin Suomessa kuin maailmallakin. Täten ei ole ihme, että punaviherhallituksen suunnitteleman korotuksen hintaa on arvioitu autoilijoille korkeaksi, jopa 70 sentiksi litralta. Ketään tuskin lohduttaa ajatus siitä, että nousu toteutuisi vuosikymmenen aikana.

Nykypolitiikalla autoilijoiden tulevaisuus on verokarhun harmaa. Tammikuisessa tiekartassa on myös esitetty suunnitelma kansallisen tieliikenteen päästökaupasta eli polttoaineen myyntilupien jakamisesta, minkä selvittämistä varten on asetettu työryhmä. Yksityiskohdiltaan epämääräisen myyntilupajärjestelmän kustannukseksi kansalaiselle on arvioitu pahimmillaan jopa 40 senttiä litralta. Pohjimmiltaan kyse on uudesta verosta, jonka hintalappua ei vielä tiedetä, mutta jonka voidaan olettaa olevan korkea.

Kerta toisensa jälkeen hallitusta saa muistuttaa, että autoilijoihin kohdistuvat verot osuvat myös kuljetusliikenteeseen. Veronkorotusten tie vie kohti heikompaa kilpailukykyä tilanteessa, jossa on kaikin keinoin tehtävä töitä suomalaisen työllisyyden eteen.

Kaikista käsittämättömintä on, että punavihreän hallituksen suunnitelmat lopulta osuvat kaikista kovimmin heihin, joille autoilu on toimivan, turvallisen ja ahkeran arjen tärkein työkalu, ja usein myös ainoa työkalu. Kauniista lupauksesta huolimatta hallitus on epäonnistunut kansalaisiin kohdistuvan verorasituksen kohtuullistamisessa.

Hallitukselta näyttää myös unohtuneen yksityisautoilun merkitys terveysturvallisuuden edistäjänä. Tällaisena aikana, jolloin kaikkien tulisi vähentää kontakteja, autoilun tulisi olla nykyistä helpompaa eikä vaikeampaa. Keskustelussa unohtuu liian usein myös se tosiasia, että auto on lukuisille suomalaisille ainoa käytännönläheinen keino kulkea töihin, koska se säästää aikaa. On tyypillistä, että poliitikkojen korkealentoisissa autottomissa utopioissa yksilön vapaa-ajan hinta aliarvioidaan.

Kaiken tämän tiedostaen en ole yllättynyt, että autoilun kurittamista vastustava kansanliike kasvaa päätähuimaavaa vauhtia. Kansa on yksinkertaisesti kyllästynyt siihen, että hurmahenkisten poliitikkojen edistyksellisyyden mitta on se, kuinka paljon liikennöintiä arjessa kuritetaan.