Kirjoitus on alunperin julkaistu Verkkouutisten blogissa 18.5.

Oikean ja väärän toimintatavan rajaviiva on ulko- ja turvallisuuspolitiikassa häilyvä. Häilyvä siksi, että lopputulos lopulta määrittää sen, mikä oli oikea ja mikä väärä tapa toimia. Suomelle nämä kysymykset ovat olleet historiallisesti vakavia, sillä panoksena on ollut maamme olemassaolo. Tällä hetkellä ongelma on se, että maamme keskeisintä ulko- ja turvallisuuspoliittista ratkaisua, puolustusliitto Natoon liittymistä, ei olla tehty.

Ongelma kumpuaa maailmanhistoriallisesti merkittävältä 1990-luvulta. Neuvostoliiton romahdettua maamme irtautui sen etupiiristä. Kansallisen politiikan luonnonlait muuttuivat Moskovan vipuvarren katkettua. Liittyminen Euroopan unioniin tapahtui verrattain nopeasti ja tarjosi Suomelle kaivatun jäsenyyden läntisessä poliittisessa yhteisössä. Syvää viisautta osoittaen hankimme uudet monitoimihävittäjät Atlantin takaa. Edellytyksistä huolimatta Nato-jäsenyyden hakeminen jäi kuitenkin tekemättä.

Euroopan unionin jäsenyys tarjoaa Suomelle tarpeellisen poliittisen perälaudan kansainvälisellä kentällä. Todellisuutta on kuitenkin kunnioitettava toteamalla, että ilman Naton jäsenyyttä, unionin tarjoama turva on jäämässä puolitiehen. Moni EU:n jäsenmaa nojaa turvallisuusratkaisussaan Natoon.

1990-luvun haluttomuus ratkaista Nato-kysymystä on siirtänyt päätöksen tekemistä eteenpäin. Ongelma ei ole siinä, etteikö hakemusta voisi tehdä, vaan siinä, että sen hinta on vuosi vuodelta suurempi. Kokonaan oma kysymyksensä on se, miten tähän tilanteeseen päädyttiin. Ajankohdan poliittinen historia on edelleen kirjoittamatta.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen tilanne ei kuitenkaan ole pelkkää synkkyyttä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on kuluneen vuosikymmenen aikana luotsannut maatamme eteenpäin – yhdessä valtioneuvoston kanssa.

Niinistön kausien vaikutus on merkittävä, minkä tutkijakunta on tuonut esille. Vuosien aikana muovautunut aktiivisen vakauspolitiikan linja on tuonut tuloksia. Krimin niemimaan valtausta seuranneina vuosina poliittinen ja sotilaallinen yhteistyö Ruotsin kanssa sekä aktiivinen harjoitustoiminta kansainvälisten kumppanien on kasvanut. Ne kertovat siitä, kuinka yhteistoiminnasta on tullut suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan arkea. Tie vie länttä kohti.

Kuluneen vuoden aikana kehitys on saavuttanut suomalaisittain merkittäviä tasoja. Tammikuussa presidentti Niinistö teki yhdellä lauseella tyhjäksi ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon päätyneen kirjauksen: ”Suomi ei salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan.” Helmikuussa ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) asemoi maamme selkeästi eurooppalaiseen yhteisrintamaan Moskovan vierailullaan.

Presidentti Niinistö on kausiensa aikana pyrkinyt korjaamaan Suomen 1990-luvulta vajaaksi jäänyttä turvallisuustilannetta. Suomen turvallisuuden ollessa kerrosmainen rakennelma, on Niinistö pyrkinyt luomaan siihen uusia kerroksia, kun se on ollut mahdollista. Suurvaltojen välisten neuvotteluiden jouduttaminen onkin nähtävä osana Suomen aseman kohentamista.

Perusteet Nato-jäsenyyden hakemiselle eivät ole muuttuneet. Maamme on edelleen maantieteeseensä sidottu. Venäjän historian pitkä kaari ei olennaisesti muuttunut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Suvantovaihetta on seurannut hyytävä autoritäärisyyden paluu.

Moskovan rujoa kansainvälistä pelitaktiikkaa on voinut seurata viimeistään 2010-luvun ajan. Kuluneen viiden vuoden aikana Moskova on pyrkinyt epävakauttamaan läntisiä maita vaalivaikuttamisen ja verkkotrollien avulla. Sen agentit käyttivät hermomyrkkyä Salisburyn kaduilla. Oma lukunsa on maan syvenevä autoritäärinen kierre. Suomi totisesti tarvitsee vankan ulko- ja turvallisuuspolitiikan perälaudan.

Viime vuosikymmenen positiivinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen kehitys on ollut hyvästä, mutta se kaipaa jatkoa. Euroopan unionin jäsenyys oli ensimmäinen askel ja askellus on jatkunut 2010-luvulla. On jo aika jatkaa ja paikata Suomen turvallisuusvaje hakemalla puolustusliitto Naton jäsenyyttä.