Euroopan unionissa kulutetaan nykyisin enemmän kalaa ja kalatuotteita kuin koskaan aikaisemmin sen historiassa. Moderni tekniikka ja kaupalliset rakenteet ovat mahdollistaneet sen, että kysynnän kasvuun on pystytty vastata. Ne ovat kuitenkin samanaikaisesti aiheuttaneet pyyntipaineen merkittävän kasvun Euroopan vesillä.

Nykyisin huomattavan useita kalakantoja ylikalastetaan ja ekosysteemit, joiden elimellinen osa ne ovat, ovat päätyneet äärimmäisen uhanalaisiksi. Tämä siitä huolimatta, että käsillämme on saatavilla enemmän tieteellistä faktaa kalakantojen tilasta, kuin koskaan aikaisemmin. Suomi ei tee tässä poikkeusta, sillä esimerkiksi kotimaan 18:sta Itämeren luonnonlohikannasta on jäljellä enää kaksi.

Ironiseksi nykytilanteen tekee se, että liikakalastuksen taustalla on elinkeinoa vahvistava massiivinen verorahoitteinen tukijärjestelmä. Erityisesti EU:n rooli on tältä osin ristiriitainen. Siinä missä EU:lta odotetaan samanaikaisesti kestävän kalastuksen periaatteiden toteuttamisen valvomista, niin se itse kannustaa kalastusalaa yhä tehokkaampaan liikakalastukseen.

Nykyisin EU käyttää tappiollisen kalastussektorin tukemiseen vuosittain noin 3,3 miljardia euroa. Yksinään Suomi sai jäsenmaana vuonna 2009 yli 60 miljoonaa euroa tukia. Määrä oli moninkertainen suhteessa pyydetyn saaliin markkina-arvoon. Valtiontalouden tarkastusviraston mukaan suomalaisen elinkeinokalatalouden saamien tukien määrä on kaksinkertaistunut EU-jäsenyyden myötä. Tukimuodoista merkittävin on kalastusalusten polttoaineen verohelpotus, jonka avulla laivat pystyvät toimimaan aikaisempaa kauempana ja ajallisesti pidempiä pyyntimatkoja.

Euroalue ja muu läntinen Eurooppa elää keskellä velkakriisiä, jossa etsitään alati uusia säästö- ja leikkauskohteita. Olisi vähintäänkin kohtuullista, että säästöt aloitettaisiin edellä mainitun kaltaisista ympäristölle ja kalakannoille haitallisista tuista.

Janne Heikkinen

Kempeleen kunnanvaltuuston puheenjohtaja (kok.)

Kirjoitus on julkaistu Forum24-lehdessä.