Julkaistu Verkkouutisten blogissa 3.3.2024

Venäjän tuhoamissota Ukrainassa on siirtynyt kolmannelle vuodelle. Eduskunnassa sodan alkua muistettiin helmikuun 21. päivän täysistunnon alussa. Tukea luvataan puheissa ja esimerkiksi Suomessa puheista myös siirrytään tekoihin. Ilmassa leijuu silti sotaväsymystä ja sota uhkaa arkipäiväistyä, vaikka Venäjän lukuisat sotarikokset kertovat selkeästi sodan luonteesta. Jos Ukraina häviää, ei ole Ukrainaa. Silloin länsi maksaa korkeamman hinnan kuin mitä se ymmärtääkään, eikä Suomi ei ole tästä kehityskulusta irrallaan.

Sodan kurimus on näyttänyt täyden luonteensa, mihin länsimaissa ei monella tapaa oltu varauduttu. Tuore Avdiivkan kaupungin menetys kiteyttää sodan nykytilan. Ensimmäisen vuoden liikkuvan sodankäynnin jälkeen rintamalinjat ovat jähmettyneet paikoilleen. Niiden liikuttaminen on osoittautunut tarvikkeiden ja ihmishenkien osalta kalliiksi niin Ukrainalle kuin Venäjällekin.

Sotaa leimaa monella eri tavalla kilpajuoksu. Yksi ottaa uuden asejärjestelmän käyttöön, toinen mukautuu siihen. Nyt sotatarvikevarastojen merkitys sodankäynnin ylläpitämisessä korostuu ja alkaa valua takaisin yleiseen ymmärrykseen. Ammus- ja asejärjestelmien tuotannolla, huollolla ja logistiikalla on suurempi merkitys Ukrainan puolustustaistelussa kuin yksittäisillä asejärjestelmillä, joille annetaan “ihmeaseen” leima.

Tuotannon osalta Eurooppa ja länsi ovat tehneet oikeansuuntaisia toimenpiteitä. Lännen kollektiivinen panostus puolustustarvikkeiden tuotantoon on kasvanut, ja on älyllisesti rehellistä todeta, että tällä saralla Eurooppakin on petrannut. Kasvu on kuitenkin hidasta, eikä Ukrainalla ole loputtomasti aikaa. Ammuspula haittaa jo tehokkaan puolustustaistelun käymistä.

Johtopäätökset Ukrainan puolustustaistelun lopputuloksesta ja siitä mitä maan avuksi pitää tehdä näyttävät kuitenkin elävän. Ajatuksia ja haikailuita sopimuksen tekemisestä nousee pinnalle. Palaan hetkeksi alkuun: Jos Ukraina häviää, Ukrainaa ei ole, ja silloin länsi maksaa siitä suuremman hinnan kuin ymmärtääkään.

Rauhansopimuksista puhuvien ja aselevoista haikailevien olisi syytä muistaa, että Venäjän tavoitteena on Ukrainan antautuminen ja johdon vaihto. Mikäli koko maata ei miehitetä, menettää se neljä hallinnollista aluettaan, joissa on maan toisiksi ja kolmanneksi suurimmat kaupungit. Maan johdon olisi oltava lähtökohtaisesti venäjämielinen. Kumpikaan ehto tuskin käy suuria uhrauksia tehneelle Ukrainan kansalle.

Tämä häviö laittaisi liikkeelle suuren sotapakolaisten joukon. Kukapa haluaisi jäädä Venäjän vallan alle, kun vallan luonne on sotarikoksilla osoitettu? Eurooppaan saapuisi miljoonia ihmisiä, joiden usko lännen lupauksiin olisi murskana.

Venäjä olisi puolestaan edelleenkin sotataloudessa, liikekannallepanossa ja voimiensa tunnossa. Kynnys voimankäyttöön olisi olennaisesti matalampi. Lännen epäonnistuminen tuen antamisessa murentaisi sen liittolaisuuksiin pohjautuvat järjestyksen. Hävityn sodan taloudellinen hinta olisi myös suuri, eikä siltä välttyisi edes Yhdysvallat. Onhan Eurooppa keskeisimpiä markkinoita maan valmistamille tuotteille ja palveluille.

Ukrainan häviön hinta olisi siis suuri, enkä usko, että lännessä sitä kukaan haluaa lopulta maksaa. Tarvikeavun vaikutus rintamalla näkyy viiveellä, sillä tavaran saapuminen ja asejärjestelmien käyttämiseen kouluttaminen vaatii aikaa. Tuen muodosta riippumatta sitä tarvittiin jo eilen, joten seuraavaksi paras aika lähettää sitä on nyt. Nykyisenkaltaisen lännen vaihtoehdoksi jääkin täysimääräinen ja nopea tuki, ymmärrettiin sitä tai ei.