Politiikan pelikenttä ja tapa viestiä on murroksessa

Vuoden 2019 eduskuntavaalit olivat monellakin mittarilla poikkeukselliset. Suurimman paikkamäärän saavuttanut puolue (SDP) sai suurimmaksi eduskuntapuolueeksi historiallisen alhaisen 17,7 % kannatuksen. Kärkikolmikko kok, sd ja ps mahtuivat kaikki 0,7%-yksikön sisälle. Näyttäisi siltä, että puoluekentästä on katoamassa pysyvästi ns. “kolmen suuren puolueen malli” ja olemme siirtymässä ympäristöön, jossa viisi eri puoluetta vuorottelevat 15% molemmin puolin.

Uudesta tilanteesta on seurannut ainakin se, että stabiilien enemmistöhallitusten muodostaminen käynee jatkossa yhä hankalammaksi. Aiempien valtapuolueiden putoaminen keskisuurten sarjaan on tarkoittanut sitä, että hallituskoalitioiden on jatkossa oltava yhä laajempia saadakseen taakseen parlamentaarisen enemmistön. Samaan aikaan puoluekentän aatteellinen diversiteetti on kasvanut voimakkaasti. Puoluekentän polarisaatio on kasvanut.

Miksi näin on tapahtunut? Nähdäkseni yksi tärkeimpiä syitä on se, että sosiaalinen media on uudistanut vaalikampanjointia ja muuttanut poliittista keskustelukulttuuria radikaalisti. Enää Helsingin Sanomien ja muiden valtamedioiden päätoimittajat eivät aseta yhteiskunnallisen keskustelun agendaa yksin tai päätä mistä saa keskustella ja miten. Tästä esimakua nähtiin jo vuoden 2011 vaaleissa, joissa maahanmuuttokriittinen Perussuomalainen puolue nousi rakettimaisesti suureen vaalivoittoon, eli “jytkyyn”.

Polarisaation kärjistymiseen ovat olleet myös syynä suomalaisen yhtenäiskulttuurin asteittainen hajoaminen ja monimuotoisuuden kasvaminen. Urbaanit kaupunkilaiset ovat maailmankuvallisesti yhä kauempana esimerkiksi maaseutumaisten pienpaikkakuntien ihmisistä. Samanaikaisesti eri yhteisöt ovat “kuplaantuneet” myös maantieteellisten alueiden sisällä, kun ihmiset lukevat uutisensa samanmielisten ihmisten jakoina sosiaalisessa mediassa. Algoritmit ovat pitäneet huolen siitä, että ihmisten saama sisältö on yksipuolistunut. Tällainen kehityskulku on mennyt äärimmilleen Yhdysvalloissa, jossa maan kansalaisten yhteiset nimittäjät alkavat käydä vähiin.

Asiakysymysten pragmaattisen ratkaisemisen tilalle on tullut niin sanottu identiteettipolitiikka, jossa keskustelua dominoivat yhtäältä poliittinen arvoliberaali vihervasemmisto, kuin myös vanhoillinen “perussuomalainen” kansanosa. Kärjistynyt identiteettipoliittinen keskustelu siitä, miten maahanmuuttoon, seksuaalivähemmistöihin, rasismiin, yksityisautoiluun tai lihansyöntiin tulisi suhtautua, ruokkivat tunneperäistä keskustelua, jossa suurimman äänen ovat saaneet sen eri ääripäät.

Niin vihervasemmisto kuin konservatiivinen suomalainen kansanosa käyvät tätä maailmankuvallista ja vahvasti itsemäärittelyyn liittyvää keskustelua enenevissä määrin verkossa. Perussuomalainen saattaa pelätä, että tämän vapauden symboli, oma yksityisauto halutaan kieltää ja pian kaupasta ei saisi enää kohtuuhintaista lihaakaan, samalla kun kiinalaiset saastuttavat maailmaa minkä ehtivät. Vihervasemmistolainen poliitikko on puolestaan huolestunut kasvavasta rasismista ja äärioikeiston uhasta, sekä vihapuheen normalisoitumisesta. Molempien päiden viholliskuvat ruokkivat toisiaan, eikä näillä aalloilla päättäviin asemiin surffaavat poliitikot usein edes pyri ymmärtämään toisiaan. Vastakkainasettelu on hyödyksi molemmille.

***

Ymmärrettävä ja konkreettinen puhe

Mikä on kansaa kokoavan puolueen paikka tällä uudella pelikentällä? Me kokoomuksessa emme ole tavanneet samaistua keskustelun ääripäihin, mutta tällä hetkellä itse keskusteluympäristö ja tehokas poliittinen viestintä tuntuisi edellyttävän sitä. Kokoomuspuolueesta löytyy erilaisia näkemyksiä akselilla arvokonservatismi ja -liberalismi. Yhtäältä puolueemme kattaa maantieteellisesti koko Suomen, jokaisen vaalipiirin – maaseutua ja suuria kaupunkeja. Kokoomukseen kuuluu kaikenlaisia ihmisiä sekasyöjistä vegaaneihin, rekkakuskeista fillaristeihin, eri seksuaalivähemmistöjä ja enemmistöä.

Tätä vasten on oleellista havaita, että kokoomuksella ei ole mitään voitettavaa osallistumalla vihervasemmiston ja perussuomalaisten identiteettipoliittiseen hiekkalaatikkoleikkiin. Toisaalta viestintäympäristön muutos vaatii, että mielipiteiden selkeä ja ymmärrettävä ilmaiseminen sosiaalisen median ympäristössä huomioidaan kun rakennetaan puolueen viestintää. Aiheiden ja viestin tulee puhutella ja olla selkeästi ymmärrettävissä.

Nähdäkseni me emme ole tässä viime vuosina täysin onnistuneet. Vuosikymmenet vastuullisena ja maltillisena valtiohoitajapuolueena on jättänyt syvälle luotaavan identiteettikeskustelun ja aatteellisen viestin kirkastamisen taka-alalle. Entinen puheenjohtaja Stubb ei ollut aivan väärässä puhuessaan “aattellisesta korjausvelasta”. Tämä korjausvelka on yhä työstämättä. Kokoomukselta puuttuu helposti viestittävä lyhyt tiivistys, josta kaikki tunnistavat sen.

Tällainen kokoomuslainen visio Suomesta tulisi laatia esittämällä seuraavat kysymykset:

• Mitkä arvot ovat kiinteimpiä osia poliittista DNA:tamme?
• Mitkä konkreettiset asiat Suomessa muuttuisi, jos saisimme päättää (hypoteettisesti) asioista yksin?
• Millaisia tärkeitä arvoja poliittiselta kentältä puuttuu, mikäli kokoomusta ei ollenkaan olisi?

Tämä huomioiden Kokoomuksen tulee viestinnässä esittää enemmän konkreettisia ja oikeita ratkaisuja aikamme haasteisiin. Ei riitä, että “olemme huolissamme” vaikkapa ilmastonmuutoksesta tai lisääntyneestä maahanmuutosta. On myös esitettävä aitoja ratkaisuja, jotka ovat paitsi tehokkaita niin myös resonoivat kansalaisten oikeustajun kanssa. Uskon, että tämä on yksi syy sille, miksi ministeri Häkkäsen suosio on todella korkea suomalaisten keskuudessa. Tiedostaville kannattajillemme ei riitä pelkkä huolen osoitus ja tavoitetilan signalointi. Halutaan myös aitoja ja konkreettisia ratkaisuja. Signalointi ilman ratkaisuja vain syö uskottavuuttamme.

***

Ahkerien ihmisten puolue

Olen esitellyt tässä kirjoituksessa poliittisen viestintäkentän muutosta ja kokoomuksen uudistumistarvetta sekä tarvetta aidoille, ymmärrettäville ja konkreettisille ratkaisuille. Tämän vuoksi haluan myös itse esittää ratkaisun viestinnälliseen ja visiolliseen työhömme. Haasteiden ja kehityskohteiden listaaminen ilman omia ehdotuksia ei ole kovin hedelmällistä, kun itse tässä kirjoituksessa nimenomaan vaadin viestinnällistä konkretiaa.

Siksi mielestäni Kokoomuksen tulisi nostaa itsensä jalustalle “Ahkerien ihmisten puolueena”. Osittain puolueen #saatehdä -slogan viesti vaalien alla tätä ajatusta, mutta nähdäkseni se tulee nostaa jalustalle kaikessa viestinnässämme aina veropolitiikasta työllisyyspolitiikkaan, yrittäjyyteen, norminpurkuun, sosiaalipolitiikkaan ja sosiaaliturvan uudistamisessa. Viestin tulisi olla, että kaikkien ihmisten tulee saada tavoitella vapaasti omanlaistaan hyvää, kunhan ei vahingoita muita samalla.

Yhteiskunnan tulee kannustaa ja palkita ahkeria ja työkykyisiä ihmisiä kaikista ponnisteluista. Niistä, jotka eivät tähän itse kykene, tulee pitää huolta entistäkin paremmin. Yksi avain tässä ajattelussa on sosiaalinen näkökulma: me haluamme kannustaa entistä enemmän myös osatyökykyisiä, kehitysvammaisia, heikosti kielitaitoisia mutta ahkeria maahanmuuttajia ja erilaisia pienyrittäjiä sekä elinkeinonharjoittajia ponnistelemaan ja saamaan reilu palkkio ahkeroinnistaan. Nykyisen hyvinvointijärjestelmämme ja korporaatioiden ehdoilla toimivien työmarkkinoidemme sekä sosiaaliturvajärjestelmämme suuri ongelma on se, että ne passivoivat ja suorastaan lannistavat erityisesti yllä lueteltuja ryhmiä.

Konkreettisiksi politiikkatoimiksi suomennettuna ”Ahkerien ihmisten puolue” ajaa radikaalia työn verotuksen alentamista ja pidemmällä aikavälillä, esimerkiksi vuoteen 2050 mennessä visiona tulisi olla jopa työn verotuksen lakkauttaminen kokonaan ainakin pieni- ja keskituloisilta. Verotuksen tulee kohdistua haittoihin, ei lannistaa sitä mikä on hyödyllistä. Tupakoinnilla on korkea haittavero, koska sen tiedetään olevan erittäin haitallista kansanterveydelle – tätä taustaa vasten työn haittaverotus on pähkähullua!

Tänä päivänä jo 2400 € kuukausipalkalla palkansaajan rajaveroaste on äärimmäisen korkea, keskimäärin 45,5 % Suomessa. Käytännössä verotuksen progressio kohoaa huiman korkeaksi jo melko pienillä ansiotuloilla. Satasen palkankorotuksesta jo keskituloisella jää käteen vain 54 euroa. Tämä palkankorotus maksaa vielä työnantajan sivukulujen verran lisää työllistäjälle. Käytännössä siis 54€ lisää Pentti Palkansaajan lompakossa maksaa Tytti Työnantajalle yli 120 euroa.

Kokoomuksen tulee olla esimerkissä mainittujen Pentin ja Tytin puolue! Viimekädessä arvoa luotaessa Tytin yrityksen asiakkaat maksavat myös Pentin palkan, sekä rahoittavat samalla hyvinvointiyhteiskunnan menoja. Tämän vuoksi on oleellista, että kaiken toimeliaisuuden verokiilaa lasketaan mahdollisimman alhaiseksi. Jotta tulevaisuuden talouskasvu on entistä vihreämpää ja ekologisesti kestävää, tulisi sen suosia digitaalisia- ja palveluhyödykkeitä, joiden ulkoishaitat ovat pienempiä kuin raskaammin ympäristöä kuluttavassa teollisuudessa. Avainasemassa tässä on verokiilan minimointi.

Ahkerien ihmisten puolustamisen tematiikkaan sopii myös erittäin hyvin kokoomuslainen norminpurkuajattelu. Meidän tulee rankalla kädellä jatkaa tekemisen esteiden ja lupabyrokratian purkamista. Tämä koskee myös kolmatta sektoria ja kansalaisjärjestöjä, kaupunkikulttuuria ja rakentamista. Hieman samoin kuin Suomessa on lehdistönvapaus, johon kuuluu vapaus ennakkosensuurista, tulisi myös yrittämisessä ja kolmannen sektorin toiminnassa johtava periaate olla asioiden salliminen ja jälkikäteinen puuttuminen väärinkäytöksiin. Lopetetaan yhteiskunnallisesti hedelmällisen toiminnan ennakkosensuuri tekemällä esimerkiksi ravintolapäivistä sääntö poikkeuksen sijaan!

***

Identiteettipolitiikan yläpuolelle

Kun asemoimme kokoomuksen ahkerien ihmisten puolueeksi joita yhdistää usko parempaan huomiseen oman ahkeruuden avulla, voimme helpommin luopua sisäisistä keinotekoisista liberaali-konservatiivi-, kaupunki-maaseutu-, ja muista vastakkainasetteluista ja rakentaa kukoistuksen ja paremman huomisen uskon pohjalle vahvemman kokoomuksen. Ilman muuta puolueessa on tervettäkin olla erilaisia painotuksia, mutta yhteinen identiteetti tulee rakentaa sellaisen vision varaan, joka yhdistää – ei erota – meitä.

Konkreettisten ratkaisujen ja vahvan vision avulla politiikan kysymyksiin vastaamalla pystymme voittamaan identiteettipoliitikot niin vasemmalla kuin oikealla.