Kirjoitus on julkaistu alunperin Sinituuli-lehdessä 10.12.2020.
Marraskuun alussa Helsingin Sanomat avasi valtakunnallisen keskustelun jengiytyvästä nuorisorikollisuudesta uutisoimalla pääkaupunkiseudun kasvaneista ongelmista. Poliisin ja Helsingin kaduilla työtä tekevien järjestöjen arvion mukaan taustalla on jopa toista sataa vaarallisesti käyttäytyvää nuorta. Heidän rikollinen toiminta on ennalta-arvaamatonta, keinoja kaihtamatonta ja siten aikaisempaa törkeämpää. Yhteinen piirre kyseisten nuorten osalta on maahanmuuttajatausta, huumeongelmat ja pitkään jatkunut rikollinen kierre.
Valitettavasti kotikaupunkini Oulu ei ole myöskään jäänyt kokonaan paitsi pääkaupunkiseudulla trendinomaisesti levinneistä levottomuuksista nuorten parissa. Marraskuun loppupuolella esimerkiksi Merikosken yläkoulun opettajat esittivät huolenaiheensa nuorten jengiytymisestä, joka on näkynyt muun muassa ilkivallan, oppilaiden välisen väkivallan ja varkauksien yleistymisenä.
Pidän arvostettavana sitä, että opettajat sekä vakavan nuorisorikollisuuden parissa työskentelevät viranomaiset ja nuorisotyöntekijät uskalsivat hyssyttelyn sijaan puhua ongelmasta sen oikealla nimellä. Näin rohkea ja suorapuheinen ulostulo aiheutti vähintäänkin kummallista liikehdintää esimerkiksi Maria Ohisalon (vihr.) johtamassa sisäministeriössä, joka joutui ensireaktionsa jälkeen korjaamaan ylöspäin kuluvan vuoden tilastojaan nuorten tekemäksi epäiltyjen henkirikosten ja niiden yritysten osalta.
On rehellistä kertoa kansalaisille, ettei pääkaupunkimme kadut ole pimeään aikaan enää niin turvallisia kaikille nuorille, mihin olemme aikaisemmin tottuneet. Sen sijaan näen kummallisena väittelyn siitä, että olemmeko vai emmekö ole Ruotsin tiellä vapaan maahanmuuttopolitiikan ja anteliaan sosiaaliturvan aiheuttamissa ongelmissa. Pidän päivän selvänä, että jos noudatamme samaa poliittista linjaa kuin naapurimaassa, niin saamme myös samanlaisia lopputuloksia. Tästä ei pitäisi olla mitään epäilystä.
Ruotsin kriisiytynyt ja osin avoimeksi konfliktiksi levinnyt tilanne maahanmuuttajalähiöissä on kehittynyt pitkän aikavälin tuloksena. Ajallisesti olemme vielä kaukana siitä lopputulemasta, mihin naapurimaamme on päätynyt, mutta samat ennusmerkit epätoivottavasta kehityskulusta ovat nähtävissä jo meilläkin. Ruotsin ongelman paisumista edesauttoi vuosien ajan kestänyt vaikenemisen kulttuuri, jota useat johtavat ruotsalaispoliitikot niin vasemmalta kuin oikealta ovat myöhemmin pyytäneet kansalta anteeksi.
Suomessa on vielä mahdollista välttää Ruotsin tie, jos olemme idealistien sijaan realisteja ja muutamme maahanmuuttopolitiikan linjaa. Nykyinen käytäntö on saatava loppumaan, jossa poliitikot reagoivat ikäviin uutisiin lähinnä epämääräisellä puheella kaupunkien täydennysrakentamisesta, peräänkuuluttavat kaksisuuntaista kotoutumista tai jakavat rahaa ministeriöiden määräaikaisiin hankehumppiin. On tunnustettava se tosiasia, ettei edes parhaaseen mahdolliseen tietoon perustuva sosiaali- ja koulutuspolitiikka voi yksin toimia, jos maahanmuuttajalla ei ole itsellä syvältä kumpuavaa halukkuutta kotoutua. Meidän on turha kuvitella, että pelkät pehmeät keinot riittäisivät muuttamaan nykyistä kehitystä, jossa Kelan avokätiset tuet ovat jo liian pitkään kannustaneet enemmän oleskeluun kuin ahkeruudesta palkitsevaan työntekoon.
Jos haluamme nähdä muutoksen maahanmuuttopolitiikassa, niin meidän on asetettava työnteko ja kielitaito nykyistä suurempaan arvoon. Tämä ei onnistu hartailla toiveilla, vaan velvoittamalla työnhakuun ja työn tekemiseen sekä ehdollistamalla sosiaaliturvaa suomen kielen opettelua suosivaksi. On ensisijaisesti lasten ja nuorten etu, ettei maahamme muodostu rinnakkaisyhteiskuntia, joissa perheiden asenteet, kieli, kulttuuri ja ymmärrys oikeusjärjestyksestä ovat totaalisen irrallaan muusta elinympäristöstä. Jos maahanmuuttajaperheiden vanhemmat haluavat kotoutua osaksi suomalaista yhteiskuntaa, niin sitä todennäköisemmin myös heidän jälkeläisetkin haluavat.
Janne Heikkinen
Kansanedustaja
