Julkaistu Verkkouutisten blogissa 5.8.2021

Työelämän leppoistaminen - tai muodikkaammin ilmaistuna downshiftaus - on ilmiö, joka eri aikoina keksitään yhä uudelleen hylättäväksi. Jo 1960-luvun hippiliike ymmärsi lopulta, ettei yhteiskuntaamme läpileikkaava aineellinen hyvinvointi ole mahdollista ilman talouskasvua. Samasta syystä nykyiset joutenolon ihanuudesta saarnaavat demagogit kannattaa suosiolla sivuuttaa. Ainakin, jos on aidosti kiinnostunut hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjasta.

Viimeisin palopuhe downshiftaamisen väitetyistä hyödyistä kuultiin heinäkuun alussa, kun vasemmistolaistaustaisten ajatuspajojen tekemä selvitys Islannin julkisen sektorin työaikakokeilusta nostettiin näyttävästi otsikoihin. Kyselytutkimuksessa kokeiluun osallistuneet vastasivat lyhyempien työpäivien tuoneen parannuksia omaan elämänlaatuun. Tulos ei ole kovinkaan yllättävä, jos työn ja siihen käytetyn ajan merkitys nähdään vain kapeasti terveen työikäisen ja -kykyisen ihmisen näkökulmasta.

Downshiftaajan kannalta on tietysti houkuttelevaa ajatella, että elämässä voisi tulla vähemmällä työllä toimeen ja aikaa jäisi enemmän suoratoistopalveluille, harrastuksille ja eksoottisten maiden itsetutkiskelumatkoille. Etenkin, jos yhteiskunta toimii normaalisti ja muut ihmiset kantavat vastuunsa täydellä työpanoksella ja hoitavat puolestamme esimerkiksi teiden auraamisen, jätehuollon sekä terveydenhuollon.

Ajatus vaikuttaa viehättävän erityisesti entisessä työväenpuolueessa ja nykyisessä punavihreän hallituksen johtopuolueessa SDP:ssä. Nykyinen pääministeri Sanna Marin ei antanut julkistalouden raamien haitata ajatteluaan, kun hän esitteli idealistista pilvilinnaansa neljän päivän ja kuuden tunnin mittaisista työviikoista.

Olemme hyvinvointiyhteiskunnan perustusten kannalta vaarallisella tiellä, jos laajemmin hyväksymme sellaisen elitistisen ajattelutavan, että jatkossa aikaisempaa useamman työpanokseksi riittää vain oman toimeentulon turvaaminen ja itsekkäiden tarpeiden tyydyttäminen. Vielä sietämättömämmäksi tilanteen tekee se, jos työntekoa tietoisesti vähennetään osin tai kokonaan julkisen tukijärjestelmän kannustamana. Miten ihmeessä varmistamme tällaisessa maailmassa sellaisten ihmisten elämän rahoittamisen, jotka eivät siihen itse kykene?

Järjettömintä downshiftaamista kiihkeästi ihannoivissa ja talouskasvua kritisoivissa puheenvuoroissa on se, että silmiin pistävän usein samat tahot peräänkuuluttavat vielä nykyistäkin laajempia sosiaalisia tulonsiirtoja ja julkisen palvelutason nostamista.

Tarkkasilmäisimmät huomasivat aikanaan ja hyvämuistiset muistavat edelleen, että jo vuoden 2012 presidentinvaaleissa tasavallan presidentin Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston merkittävin keskinäinen ero oli suhtautuminen talouskasvuun.

Jos olemme aidosti kiinnostuneita hyvinvointiyhteiskunnan rahoituksesta ja vähäosaisten tilanteen parantamisesta, niin meidän tulee tähdätä työnteon vähentämisen sijaan siihen, miten saisimme nykyistä useammalle laajemmat mahdollisuudet työllistymiseen ja työntekoon.