Julkaistu Kaleva-Median paikallislehdissä 19.6.2024

Demokratiassa poliitikkojen sana painaa, kun päätetään rahankäytöstä valtakunnallisiin liikennehankkeisiin. Tämä sananvalta on samalla liikenneverkon kehittämisen suurin ongelma. Isot merkittävät liikennehankkeet ovat parrasvaloissa, minkä seurauksena maakunnallisesti merkittävät hankkeet joutuvat odotuslistalle ja liikenneverkko hiljalleen rapistuu.

Suomalainen liikennepolitiikka on ollut vuosikymmenen ajan tässä viheliäisessä kierteessä. Tyypillistä on, että liikenteen kehittämiseen ohjattua rahoitustasoa lasketaan vaalikauden päättyessä ja kauden alkaessa sitä jälleen nostetaan.

Rahoitustason poukkoilu heikentää Väyläviraston kykyä kehittää koko maan liikenneverkkoa. Virkavastuulla toimivat virkamiehet eivät pysty oma-aloitteisesti käynnistämään alueellisesti merkittäviä liikenneinvestointeja. Sen sijaan niihin tarvitaan poliitikkojen tukea. Poliitikkojen pääasiallinen työ ei kuitenkaan ole liikennehankkeiden merkittävyyden arviointi.

Vuosikymmenen saatossa poliitikoille on syntynyt epäterve kannustin hakea ns. sulkaa hattuun merkittävillä liikennehankkeilla. Vaalikausien katveissa tämä kannustin poistuu, koska ei ole taetta kunnian saamisesta seuraavalla kaudella. Kannustimen seurauksena liikenneverkon pitkäjänteinen kehittäminen taantuu neljän vuoden välein toistuvaksi liikkennerahojen isojaoksi.

Pienempien alueiden edustajat ja taustavaikuttajat ovat tällaisessa tilanteessa lähtökohtaisesti altavastaajan asemassa. Samalla tämä suurhankkeiden kulttuuri hiljalleen rapisuttaa jo ennestään korjausvelkaista alueellista liikenneverkkoa.

Näitä suuria liikennehankkeita perustellaan kansantaloudellisilla syillä. Ne ovat useimmiten päteviä. Huomiotta kuitenkin jäävät pienempien, alueellisten hankkeiden merkittävyys tavallisille ihmisille. Esimerkiksi arkiliikenteen turvallisuutta lisäävien risteysjärjestelyiden ja teiden nelikaistaistamisten tärkeys ei katoa mihinkään.

Periaatteessa kaikki eduskuntapuolueet ovat tunnistaneet ja tunnustaneet tämän liikennepolitiikkaa vaivaavan ilmiön. Yhteisistä pelisäännöistä on sovittu Liikenne 12 -suunnitelmassa. Tähän mennessä kaikki eduskuntapuolueet ovat myös epäonnistuneet pelisääntöjen noudattamisessa.

Eräänlaiseksi liikennerahoituksen vesirajaksi on muodostunut kahden miljardin euron raja. Tällä panostuksella liikenneverkon korjausvelka ei kasva, ei tosin laskekaan. Orpon hallitus on saavuttanut rajan vain ensimmäisenä vuotenaan. Tätä pidän hallitukseni suurimpana syntinä.

Minun on vaikea nähdä, miten nämä toistuvat liikenteen rahoitustason laskut ja nostot edistävät koko Suomen turvallisuutta, kilpailukykyä ja yhtenäisyyttä. Rapistuva alueellinen liikenneverkko ei palvele ketään ja osaltaan heikentää talouskasvua. Vuosikymmenen sisään talouden nollakasvu näkyy vanhempina autoina sekä tuntuu kuoppaisina teinä ja homeisina kouluina. Osavaltioihin perustuvassa maassa tällaista ongelmaa ei olisi. Rahat käytettäisiin siellä, missä verotkin kerätään.

Liikennepolitiikan viheliäisen kierteen katkaisu nykyisenlaisilla järjestelyillä saavutetaan vain yhdessä sovittua noudattamalla. Liikenteen veroista on palauduttava nykyistä oikeudenmukaisempi osuus takaisin liikenteen kunnossapitoon ja kehittämiseen. Muuten syömme Suomen kasvun eväitä. Sääntöjä noudatetaan sujuvasti liikenteessä, joten luulisi sen onnistuvan myös liikennepolitiikassakin.